Tajunta laajenee, ennen kuin se hajoaa

Niin. Tajunta. Mikähän helvetti sitäkin pitää ylipäätään kasassa ihmisillä ja mikä sen loppujen lopuksi joillakin hajottaa? Sattuma, sattumien suma vai se mystinen kohtalo?

Se siitä otsikosta ja takaisin siihen, mikä vaahdotuttaa tänään(kin).

Olen muuttanut epätoivon, paheellisuuden ja kateuden kaupunkiin. Joskus tekisi mieli huutaa, että haistakaa vittu te elämäänne kyrpiintyneet, henkiselle sisäsiittoisuudelle sokaistuneet vanhat kurpat. Mutta en huuda. Sen sijaan hymyilen jokaiselle puolitutulle kauppareissuilla, joskus jään juttelemaankin, vaikka tiedän, että käännettyäni selän, he jatkavat sitä samaa vanhaa lässytystä ja juoruamista. Jospa he vain tietäisivät...

Elämässämme on paljon suurempiakin asioita kuin nuo kylillä juoksevat juorut. Olivatpa nuo juorut totta tai ei, minua ei voisi vähempää kiinnostaa. Mieli tulee vain mustaksi, kun tietää, että juorut kantautuvat myös ystävieni korviin, he huolestuvat puolestani ja tulevat sokeiksi todellisuudelle. Todellisuus on se, että olen korviani myöten rakastunut mieheen, joka rakastaa myös minua takaisin. Arkemme on melko normaalia ja siitä normaalista revin irti kaiken mahdollisen hyvän. En todella muista, milloin viimeksi olisin ollut näin onnellinen taikka elänyt näinkin "normaalisti". Normaalius on tietenkin suhteellista, mutta minulle se on tällä hetkellä kahden mielenterveyskuntoutujan yhteistä eloa, lemmikeistä, kodista ja kunnosta huolehtimista, pyyteetöntä rakkautta ja terapiaa. Se on ihanaa, vaikka moni ehkä juoksisikin karkuun jo kuultuaan sanan mielenterveyskuntoutuja. Sitä me kuitenkin olemme. Snadisti kilahtanut pariskunta. Onnellinen sellainen.

Tuntuu ihanalta luoda uutta. Jokainen päivä on pieni tärisevä askel kohti parempaa. Samalla hylkään jotain vanhaa, sellaista, mitä olisi pitänyt hylätä jo aikoja sitten. Kolmen entisen miesystävän nimen kohdalle kirjoitan "älä vastaa". Mitään hyvää ei ole koskaan koitunut heille vastaamisesta. Jääkööt siis omaan arvoonsa kaikki suikaleet, räpiköitsijät ja tunnevammaiset. Adios, tämä tyttö osaa jo vaatia! Vasta nyt olen huomannut, kuinka raskasta menneisyyden lastia kannan harteillani päivästä päivään - ihan turhaan. Menneisyysdestä kumpuaa nykytajuntaan juuri nuo kolme epämääräistä miehenpuolikasta, raahaten perässään muistoja ja epävarmoja tunteita, alistamista, nöyryytystä, hyväksikäyttöä ja rutosti silkkaa omaa typeryyttä. Enää en haikaile yhdenkään perään ja on suuri helpotus, kun voi jättää osan menneisyydestään menneisyyteen. Sielä ne lepäävät rauhassa, tehden sen mitä minä olen nyt, mutta ilman omaa mielensisäistä leimaa tai taakkaa. Usko siihen, että ihminen voi muuttua, käy toteen päivä päivältä. En vielä tiedä, mikä minusta tulee. Ehkä vain tylsä kotivaimo, mutta entäs sitten? Mikäs siinä on vikana, jos vain itse on itseensä tyytyväinen ja onnellinen.

Tuntuu, kuin olisin pikkulapsi, joka kovaan ääneen huutaa "minäminäminä!". Haluan itse elää elämääni, tehdä itse omat mokani ja onnistua itse elämän haasteissa. Haluan myös itse katsoa, mihin tämä uusi elämänpolku vie. Minäminäminä! Eikä kukaan muu. Perkele!

funka

Funkamillionista Funkaholicaksi

Houhouhou! Kaksi ja puoli vuotta tuli täyteen Funkamillionin löpinöitä, nousuja ja laskuja, äksöniä, saamattomuutta, tuskaa ja rakkautta. Juttu jatkuu vieläkin, nyt vain uudella otsikolla ja uudessa osoitteessa, joten minkäänlaista tason parannusta, aikuistumista tai muutakaan hienoa on turha odottaa.

Samoilla siis mennään, vaikka elämässä on tapahtunut hurjia muutoksia. Olen sitten mennyt rakastumaan ihan oikeaan ihmiseen. Hän on kaikkea muuta kuin entiset miehenpuolikkaani. Hän on ihan kokonainen. Hulluinta tässä on, että se taitaa rakastaa jopa takaisin, vaikka tietääkin minusta kaiken. Eihän tämän pitänyt olla mahdollista. Ei näin pitänyt käydä minulle koskaan. En kuitenkaan pistä yhtään vastaan, paitsi pms-raivossa, lääkeviekkareissa ja iltakänkässä. Mies ei kuitenkaan ole moisesta moksiskaan. Antaa minun vain raivota keskenäni.

Blogin lisäksi muutan myös minä. Vanha rakas koti on vaikea jättää taakse. Se oli kuitenkin ensimmäinen oma kotini, turvapaikka ja ystävä. Yllättävän kivuttomasti on toiseen osoitteeseen änkeminen onnistunut. Tiedä sitten, miten kovaa ero vanhasta asunnosta iskee lähtösiivouksen aikoihin. Tyhjät asunnot ovat jotenkin lohduttomia.

Haaveilemme miehen kanssa uudesta yhteisestä sängystä. Vielä käperrymme kapeahkolle, ylipehmeälle, tärisevälle rotiskolle yhdessä. Tunnen lämpöisen vartalon ihollani ja mietin, miten voi mennä vuosi ilman yhtään elettyä päivää ja taas joskus elää parissa kuukaudessa enemmän kuin koskaan.

funka