Tajunta laajenee, ennen kuin se hajoaa

Niin. Tajunta. Mikähän helvetti sitäkin pitää ylipäätään kasassa ihmisillä ja mikä sen loppujen lopuksi joillakin hajottaa? Sattuma, sattumien suma vai se mystinen kohtalo?

Se siitä otsikosta ja takaisin siihen, mikä vaahdotuttaa tänään(kin).

Olen muuttanut epätoivon, paheellisuuden ja kateuden kaupunkiin. Joskus tekisi mieli huutaa, että haistakaa vittu te elämäänne kyrpiintyneet, henkiselle sisäsiittoisuudelle sokaistuneet vanhat kurpat. Mutta en huuda. Sen sijaan hymyilen jokaiselle puolitutulle kauppareissuilla, joskus jään juttelemaankin, vaikka tiedän, että käännettyäni selän, he jatkavat sitä samaa vanhaa lässytystä ja juoruamista. Jospa he vain tietäisivät...

Elämässämme on paljon suurempiakin asioita kuin nuo kylillä juoksevat juorut. Olivatpa nuo juorut totta tai ei, minua ei voisi vähempää kiinnostaa. Mieli tulee vain mustaksi, kun tietää, että juorut kantautuvat myös ystävieni korviin, he huolestuvat puolestani ja tulevat sokeiksi todellisuudelle. Todellisuus on se, että olen korviani myöten rakastunut mieheen, joka rakastaa myös minua takaisin. Arkemme on melko normaalia ja siitä normaalista revin irti kaiken mahdollisen hyvän. En todella muista, milloin viimeksi olisin ollut näin onnellinen taikka elänyt näinkin "normaalisti". Normaalius on tietenkin suhteellista, mutta minulle se on tällä hetkellä kahden mielenterveyskuntoutujan yhteistä eloa, lemmikeistä, kodista ja kunnosta huolehtimista, pyyteetöntä rakkautta ja terapiaa. Se on ihanaa, vaikka moni ehkä juoksisikin karkuun jo kuultuaan sanan mielenterveyskuntoutuja. Sitä me kuitenkin olemme. Snadisti kilahtanut pariskunta. Onnellinen sellainen.

Tuntuu ihanalta luoda uutta. Jokainen päivä on pieni tärisevä askel kohti parempaa. Samalla hylkään jotain vanhaa, sellaista, mitä olisi pitänyt hylätä jo aikoja sitten. Kolmen entisen miesystävän nimen kohdalle kirjoitan "älä vastaa". Mitään hyvää ei ole koskaan koitunut heille vastaamisesta. Jääkööt siis omaan arvoonsa kaikki suikaleet, räpiköitsijät ja tunnevammaiset. Adios, tämä tyttö osaa jo vaatia! Vasta nyt olen huomannut, kuinka raskasta menneisyyden lastia kannan harteillani päivästä päivään - ihan turhaan. Menneisyysdestä kumpuaa nykytajuntaan juuri nuo kolme epämääräistä miehenpuolikasta, raahaten perässään muistoja ja epävarmoja tunteita, alistamista, nöyryytystä, hyväksikäyttöä ja rutosti silkkaa omaa typeryyttä. Enää en haikaile yhdenkään perään ja on suuri helpotus, kun voi jättää osan menneisyydestään menneisyyteen. Sielä ne lepäävät rauhassa, tehden sen mitä minä olen nyt, mutta ilman omaa mielensisäistä leimaa tai taakkaa. Usko siihen, että ihminen voi muuttua, käy toteen päivä päivältä. En vielä tiedä, mikä minusta tulee. Ehkä vain tylsä kotivaimo, mutta entäs sitten? Mikäs siinä on vikana, jos vain itse on itseensä tyytyväinen ja onnellinen.

Tuntuu, kuin olisin pikkulapsi, joka kovaan ääneen huutaa "minäminäminä!". Haluan itse elää elämääni, tehdä itse omat mokani ja onnistua itse elämän haasteissa. Haluan myös itse katsoa, mihin tämä uusi elämänpolku vie. Minäminäminä! Eikä kukaan muu. Perkele!

funka